Kehotietoisuus vaatii sisäänpäin kuuntelemista. Meidän on asetuttava rauhassa kuuntelemaan, jotta voisimme kuulla, mitä kehollamme on sanottavaa.



Sisäisten tuntemusten tavoittaminen edellyttää ulkoisten häiriötekijöiden poissulkemista. Havainnot ulkomaailmasta menevät helposti sisäisten havaintojen yli. Tämä on tarkoituksenmukaista: jos kuulemme yhtäkkiä kovan pamahduksen, huomiomme suuntautuu äänen mahdolliseen lähteeseen ja hermostomme alkaa välittömästi arvioida tilanteen vaarallisuutta. Aivomme käynnistävät stressireaktion, ja kehomme valmistautuu pakenemaan ennen kuin olemme ehtineet edes huomata, mitä sisällämme oikeastaan tapahtui. Jos taas ympäristö on rauhallinen ja turvallinen, voimme kääntää huomiomme sisäänpäin. Silloin voimme kuulla myös kehon kuiskauksia.

Kehotietoisuus vaatii hidastamista. Kiireessä ja vauhdissa emme ehdi huomata, mitä meissä tapahtuu. Jos kävelemme reippaasti eteenpäin, emme ehdi juurikaan havaita, miten paino siirtyy, miten jalkapohja irtoaa maasta, mitkä lihakset aktivoituvat ja miten toinen jalkapohja koskettaa maata. Mutta jos hidastamme kävelynopeuden äärimmilleen, voimme tulla tietoiseksi kaikista näistä vaiheista ja tuntemuksista. Jotta ehdimme kuulla kehomme viestejä, meidän on annettava tietoisuudelle aikaa havaita, mitä tapahtuu.

Kehotietoisuuden harjoittaminen on sen havainnoimista, mitä tapahtuu juuri nyt omassa sisäisessä, kokemuksellisessa todellisuudessa.

Aloita näistä kysymyksistä:

Mitä tunnen kehossani? Onko siellä jännityksiä, rentoja kohtia, kipua, liikettä, painetta vai miellyttäviä aistimuksia? Huomiota voi suunnata pieniin, tuskin havaittaviin liikahduksiin eri puolilla kehoa: missä hengitysliike tapahtuu, kiristyykö tai hellittääkö jokin lihas, siirtyykö painopiste johonkin suuntaan? Myös kehon asentoa voi havainnoida. Miten kehon osat asettuvat suhteessa toisiinsa? Onko keho kurottumassa johonkin suuntaan tai vetäytymässä poispäin jostakin?

Lapsenomainen suhtautuminen maailmaan voi myös auttaa. Tässä ihana teksti aiheesta:

Mikseivät ihmiset
voisi olla ikuisesti lapsia?
Pieniä ihmisiä
jotka tulevat syliin
ottavat kädestä.
Katselevat muurahaisia
koittavat koskettaa lintuja
eivätkä lakkaa hämmästelemästä
maailman pieniä ihmeitä.
Pieni ihminen on rohkeampi kuin suuri
sillä hän uskaltaa
avoimin silmin katsoa maailmaa
ja olla koko maailman ystävä.

Ote kirjasta
Laura Mannila
Kehomieli, lauma ja luonto
Katkenneiden yhteyksien jäljillä
Mannila, L. (1998). Tekstipätkä, jota käytetty esityksessä ”Noin kuusi kohtaamista”, käsikirjoitus työryhmä, ohjaus Juha Viitamäki, Turun ylioppilasteatteri 1998.

Elämme maailmassa ja kulttuurissa, joka ei opeta meitä kuuntelemaan kehoa. Kun yhteys kehoon on poikki, myös yhteys tunteisiin on poikki. Tunteet tapahtuvat kehossa.



Psykoterapeutti, työnohjaaja ja psykofyysisen psykoterapian kouluttaja Laura Mannila avaa kirjassa omaa matkaansa kehomielen, vuorovaikutussuhteiden ja luontoyhteyden maailmaan. Hän johdattelee lukijaa perustavanlaatuisten kysymysten äärelle yhdistellen omakohtaisia kokemuksiaan monialaisiin teoreettisiin näkökulmiin ihmisen fysiologiasta ja psykologiasta aina yhteiskunnallisiin ja ekologisiin kysymyksiin. Täydellistä joululuettavaa pysähtymistä kaipaavalle!

Tutustu kirjaan