Suomalaiselle, tietynlaiseen yksinoloon tottuneelle ihmiselle voi olla järisyttävää huomata, miten eri tavoin toisissa kulttuureissa suhtaudutaan yksinäisyyteen.



Ugandalaisista kenttäavustajista esimerkiksi länsimaisen tutkijan tapa syödä lounasta yksin oli huvittava ja ehkä vähän huolestuttavakin. Toteamus ”Me ugandalaiset emme ole ikinä yksin” saa kiireiseen ja yksinäiseen Helsingin katukuvaan tottuneet silmät huomaamaan, että Ugandassa ihmiset ovat tosiaan aina muiden seurassa. Kukaan ei kävele mihinkään yksin, työskentele yksin, syö yksin tai asu yksin.

Säännön vahvistavat poikkeukset olivat harvassa: ainoa ihminen, joka koskaan liikkui yksinään, oli kylään vastikään Kongon puolelta muuttanut alkoholisoitunut mies, joka elätti itsensä siivoamalla käymälöitä. Häntä ei suoranaisesti vältetty, mutta hän ei myöskään koskaan liittynyt muiden seuraan, kenties yhteisen kielen puuttumisen takia. Ero muihin oli silmiinpistävä ja viesti päivänselvä.

Yksinäisyys, ostrakismi omana valintana viestii ongelmista: se on poikkeuksellista ja huolestuttavaa. Sattumaa kenties, mutta syy-seuraussuhde jäi mietityttämään, kun apteekissa farmaseutti totesi masennuslääkkeitä reseptillä pyytäneelle turistille:
Meillä ei ole näitä lääkkeitä, koska afrikkalaiset ihmiset eivät ole koskaan masentuneita!

Jos ihmisten hyvinvointia arvioitaisiin samoin kuin esimerkiksi eläintarhaeläinten tai muiden meistä riippuvaisten eläinten lajityypillisiä biologisia tarpeita arvioidaan, todettaisiin varmasti, että yhteisöllisyys eli lajitoverien seura on ihmiselle evolutiivisesti kehittynyt, äärimmäisen tärkeä käyttäytymistarve, jonka täyttämättä jääminen todennäköisesti aiheuttaa yksilölle merkittävää stressiä ja ahdistusta.

Yhteisöstä eristäminen, ostrakisointi, tunnetaan äärimmäisenä rankaisumuotona pienissä yhteiskunnissa elävillä ihmisillä, ja sen pelottavuus nojaa juuri ihmisen luonnonvalinnan myötä kehittyneeseen, hengissä selviämisestä kumpuavaan tarpeeseen olla tekemisissä lajitoverien kanssa.

Ote kirjasta:
Lähde:

Emma Vitikan artikkelista Ihminen yhteisöllisenä eläimenä
Niina Junttila — Emil Salovuori (toim.)
Miksi ihminen tarvitsee toisia?
Laumavietti ihmisen ydintarpeena

Teos korostaa erilaisten yhteisöjen merkitystä nykymaailmassa ja luo perustaa toiveikkaille mahdollisuuksille, joilla kestävä hyvinvointimuutos on mahdollista. Kirja on suunnattu erityisesti sosiaali- ja terveysalan sekä kasvatus- ja opetusalan ammattilaisille, päättäjille ja opiskelijoille. Se tarjoaa pohdittavaa jokaiselle, joka on kiinnostunut yhteiskunnan, yhteisöjen ja yksilöiden selviytymis- ja toimintakyvystä tulevaisuudessa.

Tutustu kirjaan